Slave and Master

Käppäilen Helsingissä alueella, jossa en ole ennen käynyt. Ka, samanlaisia kortteleita ovat kuin muuallakin. Näin sen pääkopassani miellän, kun laukkaan muiden ihmisten kanssa samaan tahtiin ja tuijotan muutaman metrin päähän eteeni. Onneksi ajatuksiini tulee härö, seisahdan oikein katselemaan ympärilleni ja löydän betonilaatikoiden seasta ihka oikeita talojakin. Ajatuksella suunniteltuja ja oikeasta puusta tai kivestä punottuja rakennuksia, joista huokuu historiaa. Putiikkien sisältökin liippaa teemaan ja näyteikkunoiden tarjontaa on kiva katsella.

Viimeaikoina on puhuttu aika paljon robotiikan tulemisesta ja sen vaikutuksista. Tai sitten olen vaan jostain syystä seurannut tekniikan uutisia enemmän kuin mainstreme-julkaisuja, kuten ihmisten tappamista mitä mielikuvituksellisin keinoin. Erityisesti siitä, että laitteet verkottuvat, kuulemma helpottaen elämäämme ja tulevat ’viisaiksi’. Vapauttavat meidät tylsistä rutiineista ja tarjoavat yhdellä klikkauksella parhaat antimet suoraan suoneen. Kätsää, heleppoo ja parhautta. Sitä tässä käppällessäni mietin.

En lavenna enempää sitä faktaa, että tämä johtaa ihmisten armottomaan tylsyyteen, katastrofaaliseen elämään (moninverroin synkempään kuin nyt kadulla näyttöjään tuijottava kansa) ja kuinka Stephen Hawkingin ennustukset voivat jopa toteutua. Vaan siihen, että kun meidän toivotaan elävän hetkessä, niin napatkaa se ajatus viimeistään nyt. Tiijän, että oon jo vanha gubbe ja muistelen vanhoja, mutta en silti hoe ’vanhaan hyvään aikaan’, koska silloin moni asia oli todellakin huonommin.
Olkoon esimerkkinä vaik pyykinpesukone (tuijotan kaunista harmaata pesulautaa). Sähkörumpu se vasta on kone. Kuidut kippoon ja piip. Tunnin päästä toinen piip ja puhtaat bokserit voi ripustaa tai rummutella ja on hetikohta taas ajokunnossa. Haluan jäädä tähän! Miulle riittää muutama nappi ja merkkilamppu. En kaipaa balansoitua pesua, mikä kuluttaa vähemmän vettä, mutta sähköä kolmen tunnin edestä. En appsia, mikä vinkuu risman kassalla, että voin kohta tulla ripustamaan vaatteet. En robottia, mikä ripustaa pyykit puolestani tai orgaanisia nanovaatteita, jotka puhdistavat itse itsensä. Se päivä kun huushollin laitteet juttelee keskenään ja tekee itsenäisiä päätöksiä, ni mie korjaan vanhan pesukoneen ja käytän sitä.

Töissä oon tästä saanut jo muutamia kertoja esimakua. Älyttömän helppoja järjestelmiä, jotka vikaantuessaan ovat mahdottomia korjata. Toimiessaan tekevät juuri sen mitä insinöörin logiikka on päättänyt. Puutteet ja yhteensopivuusongelmat ovat ominaisuuksia, joihin ei ole ratkaisua, koska rajapintaohjelmia tai -laitteita ei ehditä valmistaa ja ovat kalliita. Kaikki on kertakäyttökamaa ja vanhentunutta jo kotiin kannettaessa. Televisioista tuli älykkäitä, kun niihin dumpattiin netflixit ja ihmewidgetit, jotka eivät ole yhteensopivia toisten laitteiden kanssa. Autovalmistajat suoltavat samoja gadgetteja ympäri ohjaamoa, vaihtelevin seurauksin. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun uutisoidaan perheenäidin myöhästyneen töistä, kun auto ei ole päivittynyt tai ohjelmistobugi tekee hallintalaitteille kepposia. Sairastamenoa.

Rakastan tekniikkaa, mutta se ei ole itseisarvo. Viisaita ovat ne, jotka perehtyvät mahdollisuuksiin ja osaavat silti väistää turhakkeet. Miusta näinä aikoina on hyvä pysähtyä miettimään mikä on meille tarpeellista. Pysähtyä. Tämä blogi on hyvä päättää yhden lempikirjani sanoihin:
”Linnunradan läntisen kierukkahaaran hyljityllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö (kirjoitettu vuonna 1978 > esim. älypuhelin nyt). Planeetan asukkailla on – tai oikeastaan oli – ongelma että he olivat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta yritettiin korjata monin tavoin, joista useimmat merkitsivät vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä oli merkillistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat olleet onnettomia. Niinpä ongelmaa ei pystyttykään ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä oli edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne joilla oli varaa hankkia itselleen digitaalikello. Yhä enemmän valtasi alaa katsomus, jonka mukaan puista maahan laskeutuminen oli ollut virhe. Ja joidenkin mielestä jo puihin nouseminen oli ollut huono siirto, eikä ihmiskunnan olisi koskaan pitänyt ryömiä merestä kuivalle maalle.
Sitten yhtenä torstaina – lähes kaksituhatta vuotta sen jälkeen kun eräs mies oli naulattu puuhun ainoastaan siitä syystä että hän oli ehdottanut ihmisille että olisi kivaa olla hyvä toisille ihmisille, ihan pelkästään vaihteen vuoksi – eräs nuori tyttö, joka istuskeli yksikseen pienessä Rickmansworthilaisessa kahvilassa, tajusi äkkiä kuinka maailmasta voisi tulla mukava ja onnellinen paikka. Ja tällä kertaa ketään ei edes tarvitsisi naulata mihinkään. Sattui vain niin ikävästi, että ennen kuin hän ehti kertoa kenellekään asiasta, tapahtui hirvittävä, typerä onnettomuus, ja hänen kaunis ajatuksensa jäi toteutumatta...” - Douglas Adams