Etap II: Pohjalle pudonnut

´Sillä hetkellä, kun epäröit onko lentäminen mahdollista, teet siitä itsellesi mahdotonta´

- Peter Pan


Nojaudun täysin tuolia vasten ja katson ohilipuavia pilvilauttoja

 Tunnen kuinka henki alkaa vihdoin kulkea ja puristus rinnassa hellittää. Koneen laskeuduttua ja terminaalista ulospäästyä seisahdan toviksi ja kuulen vain vieraskielistä puhetta. Voisin seisoa tässä vaikka kuinka kauan. Takki on täysin tyhjä ja olo kuin lapsella, joka on täysin alkutaipaleella. Istun vielä pari tuntia bussissa ja tuijotan pimenevää iltaa. Kylien himmeät valot välkkyvät aika-ajoin. Tilanne on epätodellinen, mutta tunne tästä matkasta tuntuu täysin oikealta.


 Nukun aamulla niin pitkään kuin pystyn. Nousen verkkaisesti enkä aloita heti suunnittelemaan mitään. Tassuttelen aamupalalle ja kuuntelen yksin hiljaisuutta. Hotellin menü on mukavan runsas ja paikallinen sisustus säestää tunnelmaa. Tuoreiden hedelmien maku virkistää mieltä ja kieltä.
Respassa on vaihtunut virkailija. Hän on yhtä kaunis ja palvelualtis kuin ensimmäinenkin. Buenos días! Olen yhtä hymyä ja vastaan hieman huonommin lausuen takaisin. Avaan raskaan, varmasti yli 200-vuotiaan puuoven ja huokaisen ulkona syvään. Seison kujalla ja nautin hetkestä. Tästä hetkestä! Lompsin johonkin suuntaan, kuljen katuja ristiin rastiin ja jostain ihmeellisestä syystä ajaudun suoraan kaupungin katedraaliin.



Ihastelen valtavaa rakennetta, kädentyötä, kultauksia, pyhäkköjä ja kaikkea.
Istuudan alas ja pian havahdun istuneeni siinä jo ties kuinka kauan.

 Mieli avautuu aivan itsestään ja kyynel valui pitkin poskea. Se tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Mikään asia kotomaasta ei pyörinyt mielessäni. Tutustun vielä katedraaliin muihinkin osiin ja astun ulos lähes puolentoista tunnin oleskelun jälkeen. Tunnen saaneeni voimaa sekä fyysisesti, että henkisesti. Kiertelen vielä kaupungilla, nautin lasin punaviiniä & tapaksia. Kujat ovat toinen toistaan kauniimpia ja perinteisen oloisia. Ikkunoiden kalterit, ruukkukukkaset, nuokkuvat kissat, rapistuneet seinät ja kiviset kadut. Jossain soi kaiho huilu, landola tai kaipaava laulu. 
Olé!

Kaikki asiat oikeilla paikoillaan, kuten ne ovat olleet jo vuosikymmeniä ...vuosisatoja


 Istun jännittyneenä bussissa, joka kiemurtelee kylän katuja kohti seuraavaa vuoristokylää. Jään pois vasta päätepysäkillä. Raikas vuoristoilma tuntuu heti sisuksissa. Käppäilen katuja ja tervehdin kaikkia, kuten opin aiemmin paikallisilta. Käsi nousee aina myös minulle ja se lämmittää mieltä. Olen jo nyt ihastunut Espanjalaisten ystävällisyyteen. Paikallistie vaihtuu poluksi ja seikkailu alkaa! On talvi, mutta monet puut ovat vihreitä ja jopa kukkasia kukkii. Oliiviviljelmät vaihtuvat jyhkeisiin kalliokanjoneihin ja sukellan yhä syvemmälle rotkoon. Ympärillä kuuluu vain lintujen sirkutusta ja vuorilta laskevan veden iloista soljuntaa. Kamera on ottanut jo ainakin sata kuvaa, mutta tällä kertaa annan myös mielen ahmia tätä luonnonkauneutta. Välillä vilkaisen puhelimen GPS:ää jotta pysyn edes suurinpiirtein hehtaareilla. Samaa reittiä kulkee ikäiseni seikkailija, jonka kanssa kalibroimme sijaintimme ja pohdimme reittivaihtoehtoja. Kuljemme itseksemme, mutta välillä taas kohtaamme ja vaihdamme sanasen. Mukava heppu. Jossain vaiheessa päivää saavutan etäisimmän pisteen ja etsin uuden reitin. Huomaan ilahduksekseni, että lapsiperheitä ja nuorempia naispuolisia kulkijoita on myös nauttimassa luonnosta. 

Nousen huipulle ja jätän muut kanjoniin evästelemään. 

 Istahdan toviksi ja annan ajatusten tulvia. Soitan puhelimestani fiilikseeni sopivaa musiikkia. Olen alueella, missä on kuvattu suuria elokuvia. Ehkä myös tämä kuuntelemaniKaipaan suuresti isääni, jonka kautta tutustuin tähän säveltäjään ja näihin elokuviin. Tunnen kuinka viimeaikojen murheet pilkkoutuvat pikkuhiljaa ja asettuvat pääkopassani aloilleen. Aurinko välkyttelee lämpimästi oliivipuiden lehtiä tuulenvireen säestäessä. Jossain liihottelee haukka ja kiekaisee. Eväät maistuvat hyvältä myös ulkomaalaismaisemissa. 

 En tiedä mitä minulle kuuluisi nyt, jos olisin jäänyt kotiin. Pahimmillaan olisin sairaalassa palautumassa sydänkohtauksesta tai en olisi ehkä päässyt edes sinne asti. Onnekseni osasin nähdä vaihtoehtoja ja pakottauduin tänne. Matkalle tuntemattomaan ja yksinäisyyteen. Kaikkea tuskaa ei ole pakko käydä läpi kantapään kautta. Hädän hetkellä voi hieman oikoa ja se voi olla pelastus mielelle ja kropalle. Olen kiitollinen tästä pienestä elämänhenkäyksestä. Terveydestä, mahdollisuudesta repiä irtiotto kaikesta paskasta ja kyky nähdä ongelmat itseäni kasvattavana asiana.


 Sama bussi laskeutuu kohti laaksoa ja katselen ohikiitäviä maisemia uusin silmin. Monta kokemusta rikkaampana, ehkä jo hieman vahvempanakin. Saavutan kaupungin kadut ja kohta jo käppäilen rentoutuneena kotipuistossa. Uusi iloinen katusoittajien ryhmä esiintyy ja yleisö on taas mukana fiiliksessä. 


Kaduilla vallitsee aito Andalusialainen tunnelma

Viivähdän vielä nauttimaan musiikkiesityksestä ja kupposesta aitoa kaakaota

 Aamu sairastaa kauniina hotellilla. Pakkaan reppuni ja etsiydyn bussipysäkille. Odottelun ja ohiajavien paikallisvuorojen jälkeen nappaan taksin. Tie kiemurtelee huikeiden solien ja vuorenrinteiden lomitse, loppuen viimein pieneen idylliseen kylään. Paikalliset päivystävät ravintolan edustalla. Jalkaudun ja tunnen heti kuinka raikas vuoristoilma täyttää keuhkoni & mieleni. Kylän laitamilta alkaa ilokseni luonnonsuojelualue.


Tien pientareilla kasvaa komeita mandariinipuita

 Monet, minulle tuntemattomat linnut laulavat iloisesti ja toivottavat tervetulleeksi tähän paratiisiin. Polku irrottautuu kylän viljelystä ja kaikki viitat osoittavat ylös vuoristoon. Intoa puhkuen aloitan kapuamisen. Polku on kapea, mutta hyväkuntoinen. 


Katsahdan aika ajoin taakseni kun kylä pienenee ja taustalle ilmestyy aina vaan uusia vuoria

 Reittikartta on tunnetusti suurpiirtein. Polku katoaa välillä vyötäröä myöten ulottuvaan pensaikkoon. Ajaudun vain hetkeksi polulta harhaan ja puhelimen GPS-karttapohjaa hyväksikäyttäen joudun korjaamaan reittiä. Kapuaminen reitille kesti lähes 10 min, koska nousin suoraan ylöspäin. Huipun viimeiset 50 korkeusmetriä ovat minulle, korkean paikan kammoiselle, henkisesti kova paikka. Pysähdyn, pelkään ja lopulta tsemppaan itseni nousemaan veitsenkapeaa harjannetta huipulle. Ylhäällä moni nostaisi kädet ja kiljuisi riemusta, mutta meikäläinen istahtaa kallionkielekkeelle ja vapisee jännityksestä. Muutaman neliömetrin kokoinen huippu ja 500 m pudotusta vie oman aikansa tottua. Otan pari fotoa ja kikkailen jalat vapisten varovasti alas huipulta. Varttia myöhemmin osaan vasta rentoutua ja nauttia uskomattoman kauniista maisemista. Pyyhin otsalta hikeä, syön tuoreita hedelmiä ja kuvaan vuorikauriita, sekä perhosia. Katse panoroi kaunista vuoristoa ja horisonttiin ulottuvaa sinistä merta.



 Sitten hymy taas hyytyy, kun seuraavan vuoren jyrkimpään rinteeseen on louhittu juuri ja juuri käveltävä reitti. Täälläkin koettelemuksella taitaa silti olla minulle joku tarkoitus. Noiden seuraavien 500 metrin matkalla puski lävitseni koko sieluni tunneskaala. Kaikki jännitys, pelko ja mielihyvä mitä vaan pääni ymmärsi. Kokemus oli kertakaikkisen huikea. 


 Tovi meni polkua tästä toipuessa. Sitten tajusin, taas kerran, että mieli(kuvitus) voi olla pahin vihollisesi. Pysäyttävää! Onneksi olen oppinut ymmärtämään ja käsittelemään pääkoppani kiemuroita ja kääntämään mieleni voitot positiiviseksi voimavaraksi.
 Jossain vaiheessa saavutan puurajan ja metsä muuttuu jylhäksi havupuuvyöhykkeeksi. Olen Sherwoodin metsässä. Polku levenee, laskeutuu kanjoniin ja lopulta avautuu vielä yksi laakso. Rinteellä on kaunis rykelmä valkoisia taloja. Olen Ojénissa. 


 Nautin syömisen lomassa idyllisestä maisemasta ja kiireettömyydestä

 Tilaan kylmän oluen ja odottelen Mixed tapas -annostani. Paikallisten puheensorina säestää fiilistä ja tunnen kuinka he arvuuttelevat kansalaisuuttani. Kello on jotain. Ei väliä. Ruoan kanssa siemailen lasin punaviiniä. Uppoudun vielä tovin päivän aikana koettuihin tapahtumiin ja tunteisiin. Saan niistä voimaa ja hyvää perspektiiviä tulevan arjen varalle.

 Uusi aamu ja uudet eväät repussa. Päivä menisi aivan hyvin tekemättä mitään, mutta tunnen kuinka Indiana Jones -luonteeni alkaa palautua ja haluan kokea vielä yhden paikan. Bussi kiemurtelee vuoristossa ja jään pois, taas kerran yhdessä uskomattoman eksoottisessa ja historiallisessa paikassa. 1500-luvulla asutetussa Rondan kylässä, jossa on juuria Espanjan härkätaisteluperinteestä. Ihailen täälläkin maorien rakentamaa ikivanhaa rakennustaidetta. Parin tunnin valokuvailun jälkeen suuntaan kulkuni maaseudulle. 

Ilma hellii kulkijaa.
Maisemat rauhoittavat mieltä ja linnut pitävät ajatukset tässä hetkessä.

 Hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen ovat saavuttaneet ajatusmaailmassani sen tason, että soisin tämän pysyvän lähimuistissani lopun elämääni. Hymy nousee huulilleni kuin hoitoa tarvitsevalla, mutta se ei täällä haittaa. Jossain kuuluu kellon kilkatus, kun vuohet laiduntavat. Tapaan armeijan joukkueen pitkällä marssilla ja jotenkin ajaudun kouluttajien matkaan. Keskustelusta löytyy yhteisiä aiheita ja matka taittuu läpi hevoslaidunten, valtavien lehtipuumetsien ja solien. Hieman alueille johon en muuten pääsisi. Viimein vaihdan suuntaa, hyvästelen nuoret reippaat luutnantit ja ylitän ikivanhan kivisillan.


Jokainen hetki näissä maisemissa on nautinto. Rittää kun vain istuu ja ihastelee.

 Pidän evästauon kalliokielekkeellä, nautin taas tuoreen appelsiinin ja aistin yhteyden luontoon. Vaikka maisemat ja kulttuuri eroavat Suomen vastaavasta, niin luonto on kaikkialla sama ihmeensä. Tunnen olevani osa tätä kokonaisuutta ja onnekas siitä. Luonto avaa aidot ajatuksemme ja parantaa haavoittunutta mieltämme.


 Peter Panin sanoin uskalsin uskoa ja kykenin siksi kohottautumaan pois pohjalta. Siivet kantavat juuri ja juuri, mutta kuitenkin sen verran, että seuraava, vaikkakin työläs siivenisku nostaa minut taas hieman korkeammalle. On aika kohdata urhollisesti, mutta armollisesti arki ja toivoa itselleen parasta!