Etap III: Kylmän kautta

´Onnellinen elämä on sielun rauhaa´

- Cicero


 Koko päivä meni auton ratissa, mutta yllättävän helposti. Olin nimittäin löytänyt uuden suosikkipodcastin; Jari Sarasvuon yksinpuhelut kaikelle kansalle. Ihmisten mielestä ristiriitainen hahmo ja vähän tällaisella ajatuksella aloin itsekin kuuntelemaan lähetystä. Ensimmäisen kuunteluvartin jälkeen olin kuitenkin mykistynyt ja arvostus häntä kohtaan nousi. Ahmin jaksoja tunti tunnin jälkeen, nauroin ja kyynelehdin monesti. Tunsin saavani puheen sisällöstä virtaa. Pysäyttäviä ja suoria elämänviisauksia tuli konekiväärin lailla ja eniten harmitti etten voinut kirjoitella niitä ajaessa ylös. Kuunnelkaa vaikka tämän linkin jakso:  


 Auringonvalo heijastuu puhtaan valkeasta lumesta. Talven ensimmäinen kokemus täydellisellä hiihtoladulla, auringon paistaessa, pikkupakkasen narskuessa sompien alla ja tykkylumisten puiden loputtomassa hiljaisuudessa on ...mykistävä kokemus. Ensimmäiseen tuntiin en näe muita kulkijoita. Kosketus luontoon syntyi heti.

Taustalle sopii Ulla Pirttijärven hienoa saamenkielistä musiikkia



Luonnonkauneus pehmensi vellovan murhemönttini ja avasi ajatuskanavani.
Koin ja hoin mielenrauhan tuomaa helpotusta.

Hiihtely on minulle tällä matkalla kuntoilun lisäksi ajankulua, johon menisi se aika mitä ikinä menisikään. Pitopohjasuksi toimii. Maisemat vaihtuvat tykkylumimetsien ja arktisen kaljujen vaarojen välillä. Pysähdyn tyhjälle taukotuvalle evästämään ja veryttelemään jäseniä. Otan taskusta keksin ja kävelen jostain syystä suoraan katsomaan peräseinällä olevaa taulua.



Keksinjauhanta pysähtyy välittömästi ja kylmät väreet menevät koko kropassa! Seison ja tuijotan tekstiä pitkään. Sattumaa tai ei, mutta ladulla hokemani mantra konkretisoitui hetkessä ja se saa silmäni kostumaan. Syön keksiä, juon kylmää vettä ja palelen, mutta sisäinen rauhallisuus dominoi ajatuksiani. Oivallan jotain, mikä tekee tästäkin hetkestä erityisen hienon. Ja tästä päivästä elämisen arvoista. Ladun narskuttaminen jatkuu ja sormien tunto palaa pikkuhiljaa. Illalla saunalauteilla kelaan tuon mitättömän tapahtuman vaikutusta mieleeni. Jotkut puhuvat jopa kohtalosta 🤔


 Seuraava päivä menee samoissa harrasteissa. Otan järjestelmäkameran mukaani, kun täällä nyt vaan on niin sanoinkuvaamattoman kaunista. Edes parisataa otettua hienoa kuvaa ei voi kertoa sitä fiilistä, jonka luonto oli taas minulle järjestänyt. Kolmekymppiä menee laduilla kuin itsestään. Mene ja koe. 


Tunturilta on kiva lasketella vaapasti ja räpsiä vauhdissa kuvia

Tällä kertaa pistäydyn tauolla lämpimässä kämpässä. Laanilan vanhassa savottakämpässä kaakaota ja puolukkapiirakkaa. Nam!

Illalla piipahdan paikallisessa pubissa. On talven hiljaisinta aikaa, mutta porukkaa on juuri sopivasti. Vapaalla oleva baarimikko soittaa hyviä biisejä pöydän ääressä ja me laulamme mukana. Tuli rätisee takassa ja luo hämyistä loistettaan. Täällä on hyvä fiilis. Rupattelen nuoren husky-yrittäjän kanssa ja pääsemme heti samalle aaltopituudelle. Jossain vaiheessa hän kertoo reppumatkastaan Himalajan vuoristossa. Kokemus kuulostaa niiiin houkuttelevalta, että se jää pyörimään päähäni. Hmmmm... Kävelen yöllä kengät narskuen, tähtitaivaan & revontulten hämyssä majapaikkaani. Tunnen kaiken murheen ja avuttomuuden kadonneen hetkeksi. Vapauttavaa.


 Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta alkuperäiskansoja ja heidän perinteitään kohtaan. Intiaanit ja saamelaiset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon ja tästä seurauksena noiden kansanryhmien tavat ja tiedot painuvat valitettavasti unholaan tai museoiden vitriineihin. Kuulen sattumalta että nyt vietetään saamelaisten kansallispäivää. Hei, tämä minun täytyy saada kokea! Onnekseni minulla on täällä eräs tuttu ja hänen avullaan pääsin aivan teeman ytimeen. Tutustuin moniin eksoottisiin asioihin ja pääsin kuulemaan saamenkieliä. Hienoa kuunneltavaa ja sitten vielä ne kansallispuvut. Voi voi miten hienoja!


Kuuntelen musiikkiesitystä haltioissani. Heleitä joikuja ja kaunista soitantaa. 

Tuli aika viimeisen kappaleen. Laulaja piti tauon ja sanoi, että laulamme maorien juhlapäivän kunniaksi heidän yhden kansanlaulun. Mitä!?! Kehoni halvaantuu ja kaikki pysähtyy hetkeksi. Esitys alkaa, mutta pidätän edelleen hengitystä. Kuuntelen sitä mykistyneenä, mutta päässäni pyörii. Juttu oli siis se, että edellisellä matkallani tutustuin sattumalta maorien historiaan. Tuohon minulle aiemmin täysin tuntemattomaan kulttuuriin. Miten tämä yhteys on mahdollista - juuri nyt - ensimmäistä kertaa elämässäni!? Tämän vuoden kohtalokiintiöt on pakko olla nyt käytetty. No niin, esitys loppuu, ihmiset taputtavat. Minä myös, pyyhin poskipäitä ja kiitän jotain suurempaa tästäkin unohtumattomasta kokemuksesta. 

Tarjoan ystävälleni myöhemmin ravintolassa ruoan ja kerron hänelle vielä vahvoista tuntemuksistani. Saan ymmärrystä ja arvostusta siitä, että osaan nähdä ohikiitävät asiat ja nauttia niistä. Harmittelen etten päässyt tapaamaan esiintyjiä henkilökohtaisesti. Sitten, he yhtäkkiä ilmestyvätkin paikalle kuin tyhjästä. Mites se kohtalokiintiö nyt menikään? Huhhuh! Ystäväni kysyttyä heiltä saan ottaa meistä kaikista yhteiskuvan. Naiset ovat otettuja, hihittelevät kun pitkä etelänmies haluaa kuvata heitä. Tilanne on absurdi, enkä tajua edes keskustella heidän kanssaan yhtään. On hieno hetki! Ties kuinka mones tälle päivälle.


 Läheskään kaikkea kokemaani ei mahdu tähän kirjoittamaan tai niitä on vaikea kuvailla kirjallisesti. Ehkä lisään joskus vielä pätkän. Loppukoon tämä kasvuetappini siis yhteen matkakuvaani. Sitä katsoessa voit miettiä mikä tässä elämässä on tärkeää ja mihin aikansa käyttää. Käynnistä musiikki ja klikkaa kuva suureksi.


Talvisen iltapäivän aurinko maalaa meille taivaallisen maiseman. 
Antaa meille tilaisuuden uppoutua sisimpiin tunteisiimme. Joka vuosi.